maanantai 14. maaliskuuta 2016

End of the story

Hups ja sorry ku on menny tässsä päivityksen tekemisessä.. No mutta, ihanien vieraittemme lähdettyä tingattiin menopaluuliput Gileille ja tultiin reilu pari viikkoa sitten  pikaveneellä parin tunnin matka Lombokin kylkeen pikku paratiisisaarelle, Gili Trawanganille. Matkalla oli aallokkoa ja välillä aallot osu niin kovasti köliin että pamahdus kävi. Istuttiin avonaisen oven vieressä, jossa ilmanvaihto oli tehokkainta. Nähtiimpä muutama delffiinikin ihan vierestä, se oli upeaa!



Gili sai meidät kaikki ihastuneiksi. Hiekka on valkoista ja vesi niin ihanan kirkasta ja turkoosia. Saaren kävelee ympäri puolessatoista tunnissa ja matkalla voi lähdä koko kirjon eläimiä: kissoja, lehmiä, vuohia, kanoja, hevosia ja kalkkunoita. Saarella ei ole autoja ja vain muutama sähkömopo. Taksien ja kuorma-autojen virkaa toimittaa hevoskärryt ja pyörällä pääsee näppärästi paikasta toiseen. Mystisyyttä tuo monesti päivässä kajahtavat minareettihuudot moskeijasta. Täällä on mukavan rento tunnelma ja turvallisen tuntoista.





Koska saari on pieni ja aktiviteettejä sukelluksen tai snorklauksen lisäksi ei juuri ole, aikamme on kulunut pitkälti voimien keräilyssä. Rannalla on ihania ravintoloita, joihin voi jäädä vaikka päiväunille ja oman huoneen terassille ripustettu riippumatto saattaa houkutella useammin kuin kerran päivässä. Ollaan nukuttu ja rentouduttu paljon, ihasteltu auringonnousuja ja -laskuja, luettu kirjoja, käyty lenkillä, hypistelty pikku putiikeissa kaikkea ihanaa, syöty hyvin ja heitetty paikallisten kanssa small talkia. Mitä sitä muuta ihminen tarvitsee?





Lounas+päikkärit






Auringonlaskukuvia..



Kylmä jäätee maistuu


Miten täältä pääsee pois?





Tämä mahtava mummo kutsui Iidan kylään kesken lenkin, ilman yhteistä kieltä joivat lombokkikahvia. Huikee muisto!


Mummon pihapiiri.


Auringonnousu 

Small talkista sen verran, että indonesialaisilla on kyllä ihan oma tyyli! Sen lisäksi, että kaduilla kuulee suomeksi Mitä kuuluu? Kiitos ja ole hyvä, joku sanoi jopa Älä hyppää! Tavallisimmat kaskustelut on kuitenkin ollut luokkaa How are you? I´m fine thanks, how are you? Always better than you! tai How are you tomorrow? ja iltaisin saattaa kuulla Good morning ladies! Monesti meitä puhuteltiin nimillä sister. Yleistä oli myös se, että saatiin syntymäpäivätoivotuksia milloin vaan. See you when you see me!


Soffilla tiukat tinkimiset menossa


Tuleeko kaupat? Ilmeistä päätellen kumpikaan ei aio joustaa.

Yhtenä päivänä oltiin kuitenkin aktiivisia. Oltiin suunniteltu alustavasti päiväretkeä Lombokille katsomaan hienoja vesiputouksia, koska tulivuorivaellus saattaa jäädä tekemättä. Kun majapaikkamme työntekijä Ahmed kuuli tästä, hän kertoi, että oli juuri lähdössä käymään vapaapäivinään kotonaan Lombokilla ja ehdotti, että voisimme tulla käymään hänen kotonaan. Siitäkös vasta innostuimmekin! Ahmed on niin ihana, herttainen ja ystävällinen poika. Hänen vaimonsa, puolivuotias poikansa ja muu suku asuu Lombokilla, ja hän pääsee käymään siellä noin parin viikon välein. Tuntuu pahalta ajatella, että perhe joutuu elämään erillään kun ei ole vaihtoehtoja ja Ahmedista näki miten paljon hän kaipasi sukulaisiaan.


Public boatissa on tunnelmaa..



Bangsalin satamassa riittää huutelijaa

Otimme siis Hennan viimeisenä Gilipäivänä ihanan edullisen paikallisveneen kohti Bangsalin satamaa, josta kartan ja neuvojen perusteella lähdimme etenemään kävellen kymmenien kyytitarjoushuutelijoiden säestämänä. Oltiin sovittu, että Ahmed odottaa meitä tien varressa siskonsa talon luona, jonka sijainnista meillä ei ollut tarkkaa tietoa. Oltiin aamulla ilmoitettu mihin aikaan olemme tulossa ja toivoimme, että viesti on tullut perille. Haahuilimme ympäri kylää eikä Ahmedista näkynyt jälkeäkään. Meidän oli löydettävä wifi, jotta voisimme facebookin kautta vähän tiedustella tilannetta. Istahdettin ravintolaan juomaan jotain jääkylmää, sillä kuumus tuntui tukahduttavalta kylänraitteja tallatessamme. Emme saaneet vastausta ja alkoi jo epätoivo iskeä, että kyläilymme menisi puihin. Jossain kohtaa siinä paikallisten kanssa keskustellessa päätettiin testata täkäläiset piirit ja otimme puhelimesta kuvan Ahmedista esille ja kysyttiin, että tunnetteko tyyppiä. Ensimmäinen mies sanoi että ´´Minäkin olen Ahmed, tulitteko minua tapaamaan?´´ ja toinen mies siihen päälle, että ´´Kyllä minä Ahmedin tunnen!´´ ja kaivoi puhelimen esille ja soitti.


Johtolankana käyttämämme kuva, Ahmed on tyttöjen välissä.

Eipä siinä sitten mennyt kaiken kaikkiaan kuin tunti pari kun oltiin saavuttu rantaan ja Ahmed tuli lopulta noutamaan meidät ravintolasta parin kaverinsa kanssa skoottereilla. Hän oli edellisenä päivänä laittanut viestiä vaimonsa puhelimesta ja aamulla ollut asioilla, joten yhteys ei toiminut ihan niin kuin luultiin mutta asia sai kuitenkin hienon lopun. Saapuminen Ahmedin talolle oli jännittävä ja kutkuttava. Paikalliset vain ihmettelivät meitä, eikä ihme, olimme kuulemma ensimmäiset länkkärit heidän asuinalueellaan. Ja sekös tuntui vieläkin ainutkertaisemmalta. Ihmisiä hyöri ja vilisi joka suuntaan ja tervehdittiin ja esiteltiin itsemme ja yritettiin muistaa kuka on sisko, täti, veljenpoika, siskontyttö, isoäiti, eno, serkku jne. Aivan ihania ihmisiä kaikki tyynni ja niin iloisesti ja vieraanvaraisesti ottivat meidät vastaan että ei voinut kun ihastella. Juotiin perinteiset lombokkikahvit ja pidettiin pikkuvauvoja sylissä ja yritettiin saada keskustelua aikaan, mutta monikaan ei puhunut englantia, poikkeuksena turistien kanssa Gilillä työskentelevät tyypit.


Aivan huikee mummo!


Tervetuliaiskahvit

Ahmedille oli tärkeää päästä näyttämään meille ympäristöä ja maisemia. Lombokkilaiset ovat ylpeitä kotisaarestaan ja tottahan me haluttiin lähteä katsomaan jokea, joka oli niin syrjässä ja piilossa, että itse ei oltaisi ikinä löydetty. Matkalla nähtiin vehreitä riisipeltoja ja vuoria. Joki on paikallisille vilvoittelu- ja peseytymispaikka ja harmiteltiinkin, ettei tullut itselle varavaatteita mukaan. Sade yllätti muttei häirinnyt istuskeluamme katoksessa kun keskusteltiin esimerkiksi pilvenpolttelun laittomuudesta, Suomen ilmastosta, työnteosta ja Indonesiasta. Päätettiin palata takaisin ´´kotiin´´, sillä vesisade senkuin jatkui. Siellä meille tarjottiin paikallista ruokaa. Istuttiin lattialla ja saatiin eteemme rapea iso ´´sipsi´´, jota murennettiin melko tulisessa kastikkeessa olevien kurkku- ja hedelmäpalojen seuraksi. Ihan hyvänmakusia olivat. Lisäksi tarjolla oli omenaa ja eksoottista rambutanhedelmää. 







Sateen loputtua pojat halusivat käyttää meitä vielä ajelulla Monkey forestissa. Se oli rehellinen apinaviidakko, jonka keskellä mutkitteli hyväkuntoinen tie vuoria ylös ja alas. Maisemat olivat henkeäsalpaavat ja apinoita oli kymmenittäin tienpintareilla ja niitä ei voinut nauramatta seurata, niin huvittavia otuksia ne kyllä on. Ahmed kävi ostamassa pähkinöitä, joita syötettiin ahneille ja nälkäisille elukoille. Riitahan niistä tuli ja tappelluksihan se meni. Apinametsän jälkeen pyysimme kyytiä satamaan, jotta ehtisimme viimeiseen lauttaan, jotta Henna ehtisi huomenna Balin veneeseen ja ylihuomenna lennolle ja samalla teki mieli antaa Ahmedille mahdollisuus viettää enemmän aikaa perheensä kanssa. Päivä oli kyllä yks huikeimmista koko reissulla! On vaan niin mieletöntä tutustua paikallisiin ja niitten elämään ja Lombokki muutenkin vaikutti hyvältä paikalta, joutuupi tulemaan ehkä joskus uudestaan.




Henna lähti reilu viikko sitten matkalle kohti Suomea. Tuntuihan se hämmentävältä, eikä meinannut tajuta, että ryhmämme alkaa tästä pikkuhiljaa erkanemaan eri suuntiin. Satamassa ei vältytty kyyneliltä kun hyvästeltiin, onhan tämä ollut niin erityistä! Nyt Soffikin on jo Malesiassa ja Ansku ja Iida kokeilee muutaman viikon yksin reissaamista ennen kuin Ansku siirtyy Thaimaaseen ja Iida Sri Lankaan jatkamaan reissua.


Viimeinen vilaus Hennasta (oranssi rinkka), sniif.


Näihin riimeihin yhtyy porukkamme. Tämä on näillä näkymin viimeinen palmustapalmuunpostaus, kiitos kaikille lukijoille!